Älykkyyden mittaaminen

ÄO älykkyyden mittana
Älykkyys käsitetään perinteisesti suhteellisen pysyväksi, muuttumattomaksi ja perinnölliseksi ominaisuudeksi, ja nähdään, että älykkyyttä pystytään mittaamaan älykkyystesteillä. Etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa käsitys siitä, että älykkyys on asia jota voidaan mitata kuten painoa tai pituutta, on hyvin vakiintunut, ja tekninen älykkyysosamäärä eli ÄO on yleisesti hyväksytty älykkyyden mitta. Usein myös lahjakkuus samaistetaan älykkyyteen, siis lahjakkaalla lapsella tarkoitetaan älykkyystesteissä menestyvää lasta (Hakkarainen ym. 1999). Onko lasten älykkyyttä kannattavaa yrittää mitata, onko älykkyydelle tarpeellista etsiä numeroarvoa?

Pygmalion -vaikutus
Pedagogisena näkökulmana pohdittaessa älykkyyden mittaamista, voisi ottaa esille esimerkiksi Rosenthalin ja Jacobsonin 60-luvulla tehdyn tutkimuksen, jonka mukaan opettajan odotukset oppilasta kohtaan vaikuttavat oppilaan suorituksiin. Tutkimuksessaan Rosenthal ja Jacobson teettivät erään alakoulun kaikille oppilaille älykkyystestin, jonka jälkeen he ilmoittivat opettajille testeissä parhaiten menestyneimpien oppilaiden nimet. Todellisuudessa opettajille kerrotut nimet olivat kuitenkin vain sattumalta valittuja oppilaita. Testattaessa kaikki oppilaat uudelleen kahdeksan kuukauden kuluttua, nämä sattumanvaraisesti valitut oppilaat, joiden luultiin osoittavan erityistä älyllistä lahjakkuutta alkuperäisessä testissä, saivat nyt huomattavasti muita korkeampia pistemääriä. Tutkimus siis osoitti, että opettajan luottamus oppilaan poikkeukselliseen älykkyyteen, oli se sitten perusteltu tai perusteeton, voi heijastua todellisina parantuneina koulusaavutuksina. Tämän ilmiön Rosenthal ja Jacobson aikoinaan nimesivät Pygmalion-vaikutukseksi (Rosenthal & Jacobson, 1968). Jos siis opettajan korkeat odotukset oppilaasta parantavat tämän koulumenestystä, myös vastaavasti negatiivinen käsitys lapsen älykkyydestä voi muodostua itseään toteuttavaksi ennusteeksi (Hakkarainen ym. 1999).


Testaamisen ongelmat ja Sternbergin älykkyysteoria
Älykkyystestien ongelmana voidaan nähdä se, ettei ole olemassa yksiselitteistä teoriaa siitä, mitä älykkyys ylipäänsä on. Lisäksi älykkyystestit mittaavat lähinnä jo saavutettuja oppimisen tuloksia, eivätkä oppimiskykyä (Hakkarainen ym. 1999). Se, että tällä hetkellä kuvitteellinen oppilas A on oppinut tietyistä kysytyistä asioista enemmän kuin oppilas B, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oppilas B voisi oppia tulevaisuudessa enemmän kyseisistä asioista kuin oppilas A.

Yalen yliopistossa työskentelevä amerikkalainen professori Robert Sternbergin kehittämä älykkyysteoria perustuu moderniin kognitiiviseen tutkimukseen ja erityisesti ihmisen tiedonkäsittelyä ja sen rajoituksia koskeviin tuloksiin. Sternberg analysoi älykkyyden suhdetta kolmeen eri tasoon: ihmisen sisäiseen maailmaan, kokemukseen sekä ympäristöön. Hänen mukaansa ihmisen älykkyys on dynaaminen ominaisuus joka vaihtelee elämän eri vaiheissa riippuen siitä, millaiset valmiudet tällä on vastata yhteiskunnan muutoksen henkiselle kehitykselle asettamiin vaatimuksiin (Hakkarainen ym. 1999). Toimintaympäristön muuttuessa ihmisen kyky sopeutua ympäristöön heikkenee, joka nähdään älykkyyden heikentymisenä. Esimerkkinä 90-luvun laman aikana työelämästä syrjäytynyt työväestö; he eivät olleet työttömiä siksi, että heidän älykkyysosamääränsä olisi laskenut, vaan ainakin osittain siksi, että yhteiskunnan vaatimukset muuttuivat radikaalisti (Hakkarainen ym. 1999).

Kognitiivisesta näkökulmasta älykkyys syntyy yksilön ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksessa. Se on kehittävää ja tarkoituksenmukaista sopeutumista yksilön toimintaympäristöön. Täten älykkyys on ominaisuuden sijaan ennemminkin suhde yksilön henkisten valmiuksien ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten välillä. Jos älykkyys ei siis varsinaisesti ole edes ominaisuus, miten sitä voidaan mitata? Etenkin kasvatusmielessä voidaan kyseenalaistaa älykkyyden mittaamisen, tai siihen pyrkimisen kannattavuutta. Jos lapsen älykkyyden älykkyystesteillä mittaamisen vaarana on, että opettaja muodostaa lapsesta negatiivisen kuvan oppilaana tai oppijana, vaarantuuko silloin lapsen koko potentiaali kehittyä ja kehittää itseään?

Lähteet:
Duquesne University, The Pygmalion Effect. Lainattu 24.11.2014, saatavilla: http://www.duq.edu/about/centers-and-institutes/center-for-teaching-excellence/teaching-and-learning/pygmalion

Hakkarainen ym. teoksessa: Rosenthal, R. & Jacobson I., (1968). Pygmalion in the classroom: teachers’ expectation and pupils’ intellectual development. New York: Holt, Rinehart, & Winston.

Hakkarainen, K., Lonka, K., Lipponen, L. (1999). Tutkiva oppiminen: Älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

- Mia Keinänen